Fragment

Hiljaisuus ahdistaa miuta. Todellisuudessa täyttä hiljaisuutta ei oo kuin avaruudessa. Tai näin mie sen koin Gravity 3D:ssä. Siks välttelen sitä viimeeseen asti. Sitä ja vähäeleistä tanssitaidetta. Ainakin tän kevään.

On se hassua, miten sitä assosioi ja tallettaa palan itteetään (hehheh, nää on miun hirnyrkit) ympärillä oleviin ääniin ja biisinpoikasiin, että aina ne herättää vastineen jo eletystä elämästä: muistot, pettymykset ja onnelliset hetket. Se voi vaikka olla sade tai Robynin Dancing On My Own. Paljastan, et jälkimmäiseen liittyy wanhojen jatkot seinäruusuna. Tai sitten ne nostattaa vain ärtymystä, et HUHHHUH, onpa huono biisi. Sekin on jo peilausta omien mieltymystensä kanssa. Ovelaa! Tässä teoksen hahmotelmassa kotikutoisesti ja sumeilematta ammennan henkilökohtaisuudesta ja sen sidoksesta ympärillä oleviin ääniin. Tässä tapauksessa aika kapealla haarukalla populäärimusiikkiin.

Epävarmuus, turhautuminen, hyväksyminen
Genotyyppi ja fenotyyppi
Ääni

Se kaikki kulkee kanssani
Se kotoaa katoaa kanssani
Katoa kanssani
Mukanani

Se on vähän tårta på tårta, mutta life is. Miulle se näyttäytyy identiteetin ja individuaalin rakennusmatkana, siulle se voi olla 20 minuuttia tekotaiteellista lumipenkan alta paljastuvaa koirankakkaa. Molempia tarvitaan, mut oikeesti, Karoliina Kauhanen ja Johannes Purovaara on sellasia tekijöitä, ettei niitten kanssa voi syntyä ku timangia. Fragment on halua sanoa jotain henkilökohtaista, löytää tapa olla henkilökohtainen, tai että voiko sitä edes olla henkilökohtainen, mutta ei tuputtaa sitä kurkusta alas. Jos et oo vieläkään vakuuttunu, niin tule vaikka bongaamaan, miltä kuulostaa Kate Bush, Vivaldi ja Daft Punk suodatettuna miun todellisuuden läpi! On siellä omaakin sävellystyötä, mut ne on lähinnä looppeja tällä kertaa.